Fifty shades of snow

Suurena lumen ja talven fanina en olis koskaan uskonu, että lumentulo voi ärsyttää näin paljon. VARSINKIN kun sitä on tänä talvena saatu vaan kahesti. Täällä sitä suorastaan alkaa pelkäämään ja kauhulla aamusin oottelen viestiä, että koulut ja päiväkodit on tänään kiinni, koska lumi. Mun käsittääkseni viime talvi oli kyllä sen suhteen paljon pahempi kuin tänvuotinen, mut silti en jotenkin jaksa käsittää tätä paniikkitilaa.

Tää tänkertanen hysteria alko siis viime lauantaina, kun ystävänpäivän kunniaksi päätettiin lähteä Pihlan kanssa lemmenlomalle NYCiin ystävänpäiväksi. Molempien perheet oli ihan kauhuissaan, että mitä te nyt sinne meette, siellähän on KYLMÄÄ ja illaks on luvattu LUMISADETTA. No kyllähän me sitä lunta (tai ehkä ennemminkin räntää) saatiin niskaan iltapäivästä, mut ei se nyt todellakaan ollu niin paha, että ois pitäny samantien paeta sisätiloihin. (Eihän meitä nyt ole sokerista tehty!) Tästähän huristelee bussilla New Yorkiin vajaat 4,5 tuntia, mutta kotimatka meillä kesti reippaasti yli 5h, koska lumimyrskyn takia koko liikenne oli ihan sekasin. Vastaantulevilla kaistoilla autot seiso PAIKALLAAN, koska oli ilmeisesti liian jäistä ajaa eteenpäin? Autojahan oli kyl tien lisäksi myöskin pientareilla ja lumipenkoissa, täällä ilmeisesti talvi oikeasti yllättää autoilijat. Joka vuosi.

Pihla jäi mun viekkuun sit nukkumaan vielä lauantaina, kun oltiin loppupeleissä meillä vasta joskus 1 yöllä sen jälkeen kun oltiin metroiltu tänne kotia kohti ja ooteltu taksia metroasemalla vielä joku puolisen tuntia. 

Sunnuntaina nukuttiin rauhassa aamulla, ja koska lumihysteria oli vähän laantunut, päätettiin lähteä jatkamaan tätä lemmenteemaa leffateatterin pimeyksiin. 50 Shades of Grey oli tottakai ainoa oikea elokuva tähän tilanteeseen, ja käytiin sit kattomassa se kaikkien keski-iän ylittäneiden pariskuntien keskellä istuen. 

Sopivasti tän lumisen viikonlopun jälkeen maanantaina oli vapaapäivä, koska täällä juhlittiin President's Dayta. Taas yks syy lisää jäädä kotiin ja saada alennusmyynnit kauppoihin, muuta kerrottavaa mulla ei kyseisestä juhlapäivästä taida olla. Lumen takia koulut olis varmaan ollut muutenkin kiinni, ja ainakin meidän perhe kökötti talossa sisällä koko armaan päivän kestämättömien sääolojen vuoksi. Eilen koulut oli myöskin kiinni, koska jonkun kukkahattutädin mielestä noi täysin sulaksi suolatut tiet ja jalkakäytävät ei ollut vieläkään turvallisia kulkemiselle. Plus että ulkonahan toki oli kuolemapaleltumien riski, koska pakkasta tais olla noin kymmenisen astetta.

Tänään sit viimeinkin meidän alueen koulut oli auki, mutta ainakin päiväkoti aukes vasta pari tuntia normaalia myöhemmin. 

Sen sijaan, että oisin aamulla mennyt takasin sänkyyn nauttimaan rauhasta, siivosin hiki hatussa koko talon, laitoin kamppeet kasaan ja läksin salille. Älkää käsittäkö väärin, en tehnyt tätä kaikkea ihan puhtaasti omasta halustani! Meillä on perheen kanssa muutto edessä maaliskuun lopussa, joten tää meidän talo on nyt avoin uusien halukkaiden nähtäväksi. Mun tehtävä on sit kattoa, että talo näyttää parhaat puolensa ja että ite oon poissa silloin kun on näyttö. Laittaisin tähän väliin kuvia siitä, miten hienosti ollaan siivottu kotona hostäiskän kanssa, mut sattumoisin mulla ei oo tästä mitään todistusaineistoa!

Tänään illalla pitäis taas sataa lunta, joten nähtäväksi jää että millasia paniikkihäiriöitä se ihmisissä jälleen aiheuttaa. Ärsyttävintä tässä on se, että kun täällä nyt joka vuosi sitä lunta tulee, niin miks joka kerta kaiken pitää mennä ihan sekasin sen takia? Ymmärrän kyllä sen, ettei täällä kannata parin päivän lumentulon takia talveks laitattaa nastarenkaita autoihin yms., mutta kai siihen jotenkin vois suhtautua järjellä sen sijaan, että Facebookit ja Twitteritki tursuaa kaikenmaailman selviytymisohjeita näille keleille.

Ei mulla sit oikeestaan muuta, koin vaan suurta tarvetta avautua tästä lumiärtymyksestä! Nyt voin pari päivää chillailla ton allaolevan kuvan mukasesti koska lapset on iskällä perjantai-iltapäivään asti.

Pulkkailevat jenkit

Kun kahden kuukauden hiljasuuden jälkeen avaa bloggerin, ensimmäinen tunne on epätoivo. Syy tähän tunteeseen on tietty se, että mulla ei oo mitään muistikuvia siitä, mitä kaikkea oon touhuillut.

Itsenäisyyspäivästä tuntuu olevan ikuisuus, ja tässä välissä on tapahtunut vähän liian paljon kaikkea enemmän ja vähemmän kiinnostavaa. Koska tästä tulee joka tapauksessa informaationtäyteinen postaus, ajattelin listata tähän mahdollisimman lyhyesti asioita, joita näihin menneisiin kahteen kuukauteen on mahtunut.


-Vietin jenkkijoulua hostperheen kanssa. Meidän lapset lähti jouluaattona melkein viikoks iskälle, joten vietettiin meidän jouluaamu jo 23. päivä. Omituisinta täällä oli ehkä se, että joulu oli jotenkin meidän suomalaiseen jouluun tosi mitäänsanomaton. Plus, että kaikki lahjat ei ollu paketoituja??

 -MUN RAKAS PIKKUVELJENI OLI TÄÄLLÄ JOULUNA!!! Ja se viikko (tarkalleen kuusi päivää) meni ihan liian nopeesti. Kierrettiin D.C sekä käytiin kouluamassa NYC. Parhaan naapurintätin ansiosta saatiin yöpyä _ILMAISEKSI_ ihan Times Squaren nurkalla hotellihuoneessa, jonka normaali yöhinta on jotakin, mihin mulla ei olis koskaan varaa.

Sopivasti olin just tähän samaan aikaan kipeä, ja jouluaatto oli täynnä jännitystä, koska samaan aikaan kun Eero oli autuaan tietämättömänä lentokoneessa tulossa tänne, meikäläinen makas ensiavussa tippaletkuissa kiinni. Onneks mulla on täällä oma henkilökohtainen autokuski/pelastava enkeli Pihla, joka sitte riensi mun luokse sairaalaan, ja kaasutteli minut sieltä lentokentän kautta kotiin. Kaikkien (etenkin Eeron) onneksi olin kuitenkin sit ihan OK-vointinen sen seuraavan viikon, ja pääsin leikkimään matkaopasta.

-Vietin uuttavuotta Pihlan kanssa. Nyt täytyy näin vähän häpeillen myöntää, että oli kyllä ehkä tylsin vuodenvaihde ikinä. Eipä tullut mieleenkään, ettei tän koko maan pääkaupungissa oo minkäänlaista ilotulitusta! Pälyiltiin sit Valkosen talon edessä varttia vaille 12, ja meidän seurana ei siis kirjaimellisesti ollut muita kun herra Presidenttiä suojelevat vartijat ja poliisit, HURRAA. Tästä surkeasta epäonnistumisesta ei tietty voitu syyttää muita kuin itsejämme, koska meillä ei ollut mitään suunnitelmia, eikä tehty mitään selvittelyjä siitä, missä tapahtuis ja mitä.

- Hyvästelin mun Personal Trainerin, koska mun etukäteen maksamat treenit oli käytetty, ja olin liian köyhä au pair maksaakseni lisää tunteja. RIP terveelliset elämäntavat ja salilla käyminen nyt, kun en oo enää tilivelvollinen kenellekään. 

- Kävin luistelemassa ja kirosin kaikki amatöörit (eli kaikki muut kuin Pihla ja minä), koska ne häiritsi meidän pro-luistelumeininkejä.

- Melkein menin rematchiin, mutta nyt toistaseksi ainakin se ajatus on taka-alalla ja elämä jatkuu täällä normaalisti.

- Menetin mun hampparineitsyyden. No okei en ollu ihan 100% hampparineitsyt, mut silti eka burgeri, jonka oon täällä jenkeissä syönyt, joten tää oli mainitsemisen arvonen asia. Samalla reissulla käytiin kans Georgetown Cupcakesissa, ja ehkä hetken luulin, että olin kuollut ja menny kuppikakkutaivaaseen. 

 - Tein kalakeittoa, ja olin siitä erittäin onnellinen ja ylpeä.

 - Käytiin pihlan kanssa Baltimoressa viettämässä Pinjan synttäreitä. Sain jopa luvan ajaa sinne, ja kyseisen kaupungin pahamaineisuudesta huolimatta sekä me, että auto päästiin viikonlopun jälkeen ehjinä takasin kotiin. Kuten arvata saattaa, viikonloppu oli täynnä ala-arvoisen huonoa huumoria ja niin paljon syömistä, että kävin lähellä räjähtämistä.

- Kävin ekaa kertaa täällä kampaajalla, ja helpotuksekseni en joutunut pettymään!

- Sain viimeinkin aikaseksi tilata kuvia paperikuvina, ja kehystää niitä. Kuvat makso jotain vajaat 5 dollaria, mut minä fiksuna tyttönä maksoin sitten melkein 13 dollaria siitä, että sain ne heti seuraavana päivänä kotiovelle toimitettuna. Fiksumpi ihminen olis tietysti säästänyt rahaa ja suostunut odottamaan viikon, mutta ei kuulu mun vahvuuksiin sellanen järkevyys.

- Otsikkoon viitaten: olen ihmetellyt sitä hulluutta, mitä täällä lumentulo aiheuttaa. Viime viikollahan oli siis BLIZZARD OF 2015, eli vuoden hurrjin lumimyrsky. New Yorkissa oli ulkonaliikkumiskielto, ja täällä DC:n kupeessakin ihmiset ryömi koloihinsa pakoon lunta ja kylmyyttä. Todellisuushan oli se, että lunta ei tullut märkää räntää lukuunottamatta täällä yhtään, mutta ihmiset oli silti kotona peloissaan. Yhtenä aamuna uutisissa oli puolen tunnin pituinen juttu pulkkailun vaarallisuudesta, ja viimeistään siinä vaiheessa olin täysin vakuuttunut siitä, ettei näillä kyllä ihan kaikki muumit oo laaksossa. Noh, maassa maan tavalla, mutta sen mä vaan sanon, että ihmiset vois opetella ottamaan ilon irti siitä vähästä lumesta mitä täällä saadaan, eikä vaan kauhistella koko ajan sitä, miten on mahdollista selvitä kun ulkona on niin kauheen kylmää ja liukasta. Lapsetkaan ei päiväkodissa oo ollut moneen viikkoon pihalla, koska kelit ei kuulemma salli. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin voin päättää tän postauksen, koska kello on 00.57, ja mun aivotoiminta alkaa käydä pikkuhiljaa vähän heikoilla. Ehkä avaan tän bloggerin seuraavan kerran vähän aikasemmin kun kahen kuukauden päästä, niin ei tarvi sit pikakelata tätä elämää ja epätoivosesti selata koneelta kuvia muistaakseen, että mitä on oikein tapahtunut!