90 ja risat

Vähiin käy ennenkö loppuu! Moni mun vanhoista jenkkikavereista on jo suunnannu kohti kotia, tai sit on ainakin ihan muutaman hassun viikon päässä kotilennoistaan. Mullakaan ei oo enää kun ihan pari päivää yli kolme kuukautta jälellä, ja sekös se tässä on alkanu ressaamaan. Toisaalta oon ihan hurjan innoissani kotiinpääsystä, mut sit toisaalta taas kotikonnuille suuntaaminen aiheuttaa mulle harmaita hiuksia nyt jo. Cultural Care lähettelee mulle jo sähköposteja, et kohta pitäs ilmottaa, että millon tahon lentää kotiin, mikä sit taas tarkottaa sitä, et mulla pitäs olla jonkunnäkönen haisu siitä, mitä aion tehä sit toukokuun 17. päivän jälkeen kun oon virallisesti lakannu olemasta au pair.

Mullahan oli siis kaikennäkösiä suuria suunnitelmia jos jonkinnäkösistä reissuista ja paikoista, missä haluisin käydä, mut sit ku pankkitilin summat näyttää siltä, että verojenlaskujen  ja parin tulevan viikonloppureissun jälkeen mun kukkarossa ei välttämättä asusta kukaan muu ku se kuuluisa Matti, voi olla että travel month jää aika laihaks. Onneks oon kuitenki kerenny ihan kivasti koluamaan tätä itärannikkoo ja sit pääsen ens viikon jälkeen muutamaks päiväks Seattleen hortoilemaan, niin jätän sit ehkä suosiolla Kaliforniat jonnekin tulevaisuuteen, missä toivottavasti pääsisin reissaamaan mun parhaiden jenkkimummojen kanssa.

Shoutout to my grannies! 

Sen lisäks, että monien kavereiden lähteminen saa allekirjottaneen oottamaan kotiinlähtöä ku kuuta nousevaa, myös tää arjen puuduttavuus on osaltaan vaikuttanu siihen, että oon alkanu saamaan tarpeekseni au pairina olemisesta. Don't get me wrong, tänne lähteminen oli ehottomasti yks mun elämän parhaista ratkasuista, mut aikansa kutakin, ja nyt aletaan olla siinä pisteessä, että haluun siirtyä seuraaviin haasteisiin, ja jättää nää lapsiperheen hommat hetkeks taka-alalle. Sanon näin nyt, mut varmaan sit kuukauden tai kahen päästä itken kun en haluiskaan lähteä. (Luonnollisesti.) Tähän mennessä tästä paikasta on kuitenki tullu mulle ku toinen koti, ja näihin jenkkien hömpötyksiin on kerenny tottua sen verran hyvin, et kyllä se lähteminenki sit tulee ottamaan koville.


Anyhow, tän postauksen päätarkotus oli kai lähinnä ilmottaa, että hengissä ollaan vielä ( selvisin sentään myös tammikuisesta vuosisadan lumimyrskystä naarmuitta, oon mää aika kovaa tekoa.. )

Saatiin 1,5 päivän aikana noin 95cm lunta,
minkä johdosta oltiin jumissa kotona seuraavat 1,5 viikkoa.

Hyvää ystävänpäivää teille, jotka vielä tän päivän puolella ootte, ja ihan hirmukivaa maanantaita kaikille siellä kotinurkilla!

Au pairin arkea

Tän päivän tapahtumarikkauden innottamana aattelin vähän keräillä kasaan juttua siitä, millasta täällä se arkielämä oikeesti on.

Jos haaveilet sellasesta au pair-duunista, jossa ei tarvi tehä paljon töitä, lapset on vanhoja ja vapaa-ajalla saat (ja jaksat) tehä ihan mitä lystäät, tää teksti saattaa olla masentavaa luettavaa, just sayin'.
Myöskin sanottakoon se, että ei kaikki päivät tunnu näin raskaille ku muun muassa tää tän päivänen, ja on tää duuni joskus ihan kivaa ja rentoaki.

Mun perheessä on siis 2-, 5-, ja 7-vuotiaat lapset, mikä tarkottaa sitä että täällä talossa sattuu ja tapahtuu kaikennäköstä, ja jotkut päivät on ihan suoraan just sieltä mihin aurinko ei paista. Kolme lasta ei sinänsä oo niin paljon mut sit kun ne on noinki nuoria, niin joskus mietin itekseni et miks kukaan tahtoo edes yhtä sellasta. (Kukkahattutädit huomio, en ois lähteny tänne asti jos en tykkäis lapsista, mut kyllähän kaikki sen tietää että sekä pienet että isot lapset osaa joskus olla aika sanonko mistä). Mun lapset on myös aika takertuvaista sorttia, ja koska oon niin ilahduttavaa ja aina aurinkoista seuraa, ni ne haluu useesti hengailla mun kanssa myös esim. viikonloppuaamusin. Raukat kun ei ymmärrä, että saan niistä ihan tarpeeks arkenakin.

Au pairina olossa ehkä isoin asia, mitä ei todellakaan ymmärrä kunnolla ennen ku oikeesti oot ite täällä, on se miten rankkaa (ja samalla tavalla kauheen hauskaa) on asua tän perheen kanssa. Vaikka kaikilla au paireilla on toki oma makuuhuone ja useilla myöski oma kylppäri, on se oma tila silti aika vähissä. Mun huone on kellarikerroksessa, mut tänne kuuluu silti tosi selvästi yläkerran äänet, ja lasten kiukuttelu kello seittemänreikäreikä lauantaiaamusin ei oo meikäläisen ideaalinen heräämistapa. Myöskin useimmat perheet on aika paljon viikonloppusin kotona, joten talossa saa harvemmin olla ihan rauhassa. (Ottaen siis huomioon, että au pairilla on edes viikonloput vapaita.)
Tähän väliin joku sit tulee sanomaan, että no mene sit ulos tekemään asioita ku kerta siellä asti oot. No hyvä pointti sinänsä, mut ainaki mulla henkinen mummous iskee pitkien ja väsyttävien viikkojen jälkeen sen verran pahasti päälle, että toisinaan (tai lähinnä useimmiten eheh) viikonloppusin haluis vaan olla yksin kotona, syödä pitsaa yökkäreissä ja kattoa netflixiä. Jollain tasolla on kuitenki tosi vaikeeta rentoutua kotona, kun tää on samalla sun työpaikka, ja sun ''työnantajat'' on koko ajan ite paikalla.

Mainitsinki jo tossa aikasemmin, että tää kyseinen päivä ja sen tapahtumat toimi inspiraationa bloggerin avaamiseen, niin tässä nyt sitten teille listattuna päivän kohokohdat:

-Huusin lapsille ensimmäisen kerran joskus puolen yheksän aikaan aamulla, koska ne ei suostunu pesemään hampaita tai pukeutumaan ( jo tässä vaiheessa tiesin, että tää päivä ei tuu olemaan yks parhaista )

-Juniori oli niin väsyny, että sen voimistelutunnista ei tullu yhtään mitään, vaan se sai jotain about 6 itkupotkuraivaria sen kolmen vartin aikana mitä me siellä oltiin

-Juniori oli lopulta niin yliväsyny, että se ei millään meinannu käydä päikkäreille, vaan lähinnä raivos huoneessaan (tässä kohtaa hostäiti oli kotona ja yritti laittaa sitä päikkäreille)

-Nukkumisen sijasta tää samainen yliväsyny lapsi päätti itse vaihtaa likasen vaippansa, jolloinka sen vaipan sisältö levitty sekä sänkyyn, että valkoselle kokolattiamatolle, kuten myös makuuhuoneen oveen, lapseen itseensä ja lopulta sit myös rappuihin ja niiden vieressä olevaan seinään. Pisteeks i:n päälle tää herra oli sit päättäny vaihtaa päälle puhtaat vaatteet ja suunnata alakertaan mun luokse. Arvatenkin, lopputuloksena oli lähinnä itkun partaalla oleva au pair, koska ihan rehellisesti en tienny mistä alottaisin sen sotkun siivoamisen. Kylvetin lapsen, pesin lakanat ja hinkkasin kokolattiamaton puhtaaksi ja desinfioin puolet rappusista. Au pair highlife indeed.

*Tässä välissä meni pari tuntia ihan kivasti, kunnes:

-Mun työaika oli periaatteessa loppu jo, mut olin keittiössä juoruamassa hostäidin kanssa ku yläkerrasta alko kuuluu hirveetä itkuhuutoa. MOMMY PRESLEY'S BLEEDIN REALLY BAD ON HER LEG OH MY GOOODDDDD!! Keskimmäinen lapsi oli astunu jonkun rikkinäisen lelun päälle ja sen seurauksena siltä oli vuotanu jalasta verta suoraan sille aikasemmin mainitulle valkoselle kokolattiamatolle. Jotta tää sotku ois vielä vaikeempi siivota, hän oli juossu ympäri yläkertaa niin, että lähinnä koko käytävä näytti  siltä, että siellä ois tapahtunu jotain _paljon_ vakavampaa. Koska au pairhan on aina valmis mihin tahansa (eikä hostiskä ollu kotona), autoin sit paikkaamaan ja rauhotteleen lapsia, ja myöskin siivosin sitä yläkertaa sen verran, ettei siellä näyttäny ihan niin paljon rikospaikalle. 

Jos ei tässä kohtaa vielä tuntunu siltä, että tää päivä on kirottu, hostäiti ruokaa itkeville lapsille laittaessaan rikko kokonaisen pullon viiniä keittiön tasolle. Siinä sit kun kattelin sitä lasinsirujen ja ympäriinsä leviävän viinin määrää, en tienny et pitäiskö itkeä vai nauraa.

Sellasta se au pairin arki on. Au pairina tarvii aina olla valmis lähestulkoon mihin tahansa, ja lähestulkoon milloin tahansa. Vaikka tän vuoden tai kahen vuoden aikana kerkee reissaamaan ja näkemään hienoja paikkoja, suurin osa tästä jenkkielämästä on just tätä, ihan vaan lapsiperheen arkea. Vaikka monet on tosi läheisiä hostperheidensä kanssa, ja au pairit on osa perhettä, on se silti ihan tosiasia, että tän kokemuksen jälkeen (ja jo ehkä ennen ku tää kokemus on edes kokonaan ohi), kaikki au pairina olleet osaa arvostaa omaa perhettä, maata, ja ennenkaikkea omaa rauhaa ja päätösvaltaa. Sitä, ettei tarvi kysyä, että onko ok että ajan autolla tänne tai tonne, tai että tarviiko ne sua töihin silloin tai tällöin. Ja sitä, että voit kököttää koko viikonlopun kotona pyjama päällä ilman, että lapset käy vähän väliä koputtelemassa oveen tai hostporukat kyselee, että ootko sä nyt kunnossa kun et oo heti menossa kaikkialle sun kavereiden kanssa. 

Ennen ku te potentiaaliset tulevar au pairit menetätte ihan toivonne ja uskonne tähän hommaan, haluun kuitenki sanoa, että en ikinä vaihtais tätä kokemusta mihinkään, ja kaikki ne jutut mitä täällä pääsee näkemään ja kokemaan on kyllä tän kaiken arvosia.

You've been booed.

Syksy on taas täällä, ja sehän tarkottaa muun muassa sitä, että

-lehdet tippuu puista ja ilmat viilenee
-YASSSS sain viimeinki kaivaa mun kaikki lämpimät harmaat neuleet kaapin periltä (ja niitähä löytyy enemmän ku laki sallii)
-oon alkanu himopolttaa kynttilöitä ja ripusteleen kaikkia hienoja (joulu)valoja ympäri tätä mun kellaria
-EI ENÄÄ ISKE HIRVEE TUSKANHIKI HETI KU ASTUU OVESTA ULOS
-edelliseen kohtaan liittyen: suurin osa ihmisistä on viimeinki kääntäny ne naurettavat ilmastointinsa pienemmälle
-työt on helpottanu koska kaikki koulut ja harrastukset on viimeinki täysillä käynnissä
-oon ollut täällä niin kauan, että mun toinen jenkkihalloweeni tuli ja meni jo viikko sitten
-paikalliset asukkaat vaihtaa flip-flopit uggeihin
-HALLOWEEN
-pumpkin spice, pumpkin spice everywhere
-shortshit on vaihtunu leggingseihin (which still aren't pants y'all)
-joulukatalogeja tulvii jo ovista ja ikkunoista
-jenkkikansa alkaa kaivelemaan niiden North Face-untuvatakkeja kaapeista koska +10 celsiusastetta on PRKLN KYLYMÄ
-jätski vaihtuu karkkiin ja pumpkin spice-härdelleihin (koska duhh ei kylmällä kelillä voi syödä jätskiä)
-lokakuu vaihtu marraskuuhun ja joulukarkit yms. jouluasiat on löytäny tiensä kauppoihin kurpitsojen tilalle
-mun on ollu pakko alkaa taas kuntoilemaan, kaikki ne peanut butter-karkit ja pumpkin spice lattet ei vissiin sit kuitenkaan oo terveellisiä, vaikka ne onki tehty pähkinöistä ja kurpitsoista (krhm..)

Liittyen otsikkoon, täällä mun perheessä (ja siis ilmeisesti muissakin, en vaan ollu ite koskaan kuullut tästä tavasta) on halloweenina sellanen perinne, että ''buuataan'' muutama ystäväperhe. Kuulostaa omituiselle mut tää siis käytännössä toimii niin, että tehään muutama halloweenaiheinen herkkukori, sit ajetaan pimeellä kavereiden talon lähelle, viedään kori ovelle, soitetaan ovikelloa ja sit juostaan pää kolmantena jalkana karkuun ettei ne vaan tietäis kuka tän toimituksen takana oikein on. Siellä korissa on sit myös lappu, jossa lukee '' I've been booed!''. Tää lappu laitetaan oveen kiinni, jolloinka kukaan muu ei voi enää buuata sitä kyseistä perhettä, ja sit tän buuatun perheen pitää jatkaa tätä ketjua buuaamalla pari omaa ystäväperinnettä.
En ihan ymmärtäny tän perinteen pohjimmaista ideaa, mut onhan se sinänsä ihan hauskaa, ja lapset ainaki nauttii kun ne saa olla mukana tälläsissä jutuissa.

Tän syksyn suurin kohokohta mulle oli ehottomasti se, että pääsin näkemään mun perhettä kokonaisen VUODEN jälkeen. Mun pikkuvelihän oli täällä viime jouluna, oikein mun tähänastisen au pair-elämän surkeimpaan ajankohtaan, mut tällä kertaa tuli sekä Eero, että myös äiti ja iskä. Se tunneskaala mitä koin matkalla lentokentälle pari viikkoa takaperin oli kyllä ihan sanoinkuvaamaton, ja sit kun ne viimein istu mun autossa kaikki kolme, olin ihan sekasin onnesta, jännityksestä (tai järkytyksestä) ja oikeestaan kaikista mahollisista tunteista mitä ihminen voi sellasessa tilanteessa kokea. Ne tuli siis perjantaina ja lähti siitä viikon päästä sunnuntaina takasin, ja voin kyllä sanoa että oli ihan suhteellisen intensiivinen viikko. Olin niin innoissani siitä, et pääsen näyttämään niille kaiken täällä, et nyt jälkeenpäin toivon et oisin ite osannut ottaa vähän rennommin, koska se viikko meni niin nopeesti etten oikeen edes kerenny tajuumaan kaikkea.

Oltiin siis ensin vaan viikonloppu täällä Leesburgissa, ja sit maanantaina otettiin aamulla suunnaks NYC. Siellä kierreltiin ympäriinsä pari päivää (pari päivää ei muuten oo ajallisesti yhtään mitään, koska siellä ois NIIIN paljon nähtävää), ja sit tultiin takasinpäin keskiviikkona, ja oltiin DC:ssä lauantaihin asti.

Mulla on ihan törkysen vähän kuvia tolta reissulta, ja kaikki kuvat mitä mulla on
on ihan kauheen huonolaatusia, joten siks vaan yks kömönen NYC-kollaasi.

Kaiken tän reissailun ja syysjuhlinnan keskellä arki on hyvin harmaata ja arkista, eikä siitä niinkään oo kerrottavaa (eikä kukaan mistään lasten kiukutteluista haluis kuullakaan, ei sillä). Oon alkanu pikkuhiljaa tottumaan siihen, että mun parahin suomimummo (tottelee myös nimeä Pihla) ei enää oo täällä, vaikka koville se on ottanu kyllä. Tääki mummo on päässy talosta ulos vaihtelevalla menestyksellä ja jopa toisinaan sosiaalistunu muiden au pairien kanssa, pienet sille! Oon myös reissannu aika paljon DC-Baltimore-väliä mun toisen suomimummon luokse, ja sinne oon suuntailemassa myös tänään (mikä tarkottaa sitä, että mun pitäis oikeesti nousta sängystä, mikä on oikeesti helpommin sanottu ku tehty tässä mummoiluolotilassa).

Enää 192 jenkkipäivää jäljellä, hui. (ja samalla kans vähän jee!)



PS. Kun nyt kerran oon todistetusti huono postaamaan tänne ja huono ottamaan hyviä kuvia tätä blogia varten, niin kiinnostuneet voi tulla seuraamaan mun arjen mummoiluja snapchattiin (en lupaa mitään hyvää materiaalia, joskus ehkä viihdyttävää kylläkin), nimellä paivimarianne, ur welcome.

Puolivuotiskatsaus

Tähän alkuun voisin sanoa, että elossa ollaan, vaikka suurin osa teistä ei oo kuullu täältä mun suunnilta mitään vähintään puoleen vuoteen. Täällä sitä aina välillä miettii ja tulee huono omatunto ettei kerkeä/jaksa pitää yhteyttä kaikkiin kehen haluis, mut niin se vaan on, että tää elämä täällä on niin erillään siitä kotielämästä Suomessa, et niitä kahta on oikeesti tosi vaikee välillä pitää yllä samaan aikaan!

Mun viime postaus tais olla joskus mun synttäreiden aikaan maaliskuun alussa, ni nyt päätin sit sen verran ottaa itteäni niskasta kiinni että päivitän tänne vähän et mitä oon oikein touhunnu tässä välissä. Tapahtumiahan riittää ihan just niin paljon ku jaksais kirjottaa, mut ehkä pitäydyn nyt niissä suurimmissa mullistuksissa. Tää mun au pair-urahan ei oo todellakaan menny ihan niinku Strömsössä, ja kaikkien mutkien jälkeen päädyin about 3kk sitten muuttamaan uuteen hostperheeseen.

Vanhan perheen kanssa ei ollu alunperinkään mitään järisyttävän lämpimät välit, mutta sit kun mun hostäiti muutti yhteen miesystävänsä kanssa, niin he päätti haluavansa nannyn, ja meikäläisen oli aika hypätä sivuun. Vaihtoehtonahan mulla oli sit joko a) lähteä siitä suoraan kotiin, tai b) koittaa mennä rematchiin ja sitoutua jäämään tänne sit vielä pidemmäks aikaa. No, täällä mää ny vielä oon, ja vaikka 18 päivän päästä oon ollu täällä jo vuoden, ei kotiinpaluu käytännössä ees vielä siinnä horisontissa. Ideaalisessa maailmassa oisin extendannu vuottani vaan puolella vuodella ja tullu ensi helmikuussa kotiin, mut näillä näkymin mulla on vielä 9,5kk amerikanelämää jälellä, ja suomen kamaralle pääsen lylleröimään vasta sit toukokuussa.

Tässä uudessa perheessä on tähän mennessä ollu asiat ihan hurjan hyvin, ja voin kyllä sanoa nauttivani elämästä täällä vähän eri tasolla kun aikasemmin! Teen töitä varmaan kolminkertasesti siihen verrattuna mitä tein entisessä perheessä (lapsiakin on kahen sijasta kolme), mutta oikeestaan mulle sopii tämmönen 8-17 ma-pe työtahti paljon parempi kun aikasempi. Lasten ( 2, 5 ja 7v) lisäksi saman katon alla asustaa vanhemmat ja vanha, kuorsaava englanninbulldoggi. Niille ketkä miettii, niin kyllä, asun vieläkin periaatteessa samalla alueella kun ennenkin, muutin vaan periaatteessa vähän kauemmas ''maalle'' DC:stä katottuna.


Koska en jaksa (eikä ketään kiinnosta niin paljoa), niin arjesta runoilun sijaan ois tarjolla kuvamateriaalia, jota kertyy lähinnä joka päivä enemmän ku laki sallis.

Kyl pojatki voi ajaa vaaleenpunasta Barbie-mustangia?

Amerikkalaisen isänmaallisuuden multihuipentuma.

 

My kind of studying. 

                                     

Olin otettu siitä, että minutki oli kutsuttu näinki
 fiineille teekutsusynttäreille.

Loppujen lopuks nää 5 kuvaa kertoo enemmän kun noi
ylemmät yhteensä siitä, miltä mun arki täällä yleensä näyttää..

Tasaisen luminen arki

Talvi ei ota loppuakseen täällä rakastavaisten Virginiassa. Tai muuallakaan maassa oikeestaan. Koska puolet viikoista oon ollut jumissa kotona, ja loput sitte töissä, niin arjesta ei sinänsä oo hirveästi mitään jännää kerrottavaa. Mainitsemisen arvosta on toki se, että mun elämäntaival on päässyt jo sen verran pitkälle, että täytin 20, enkä enää voi laittaa mitään hölmöyksiä teini-ikäisyyden piikkiin. (Enpä vissiin..) Ainiin, ja mun au pair-ajan puolivuotispäiväkin tuli ja meni! Hurjaa. 

Koska kuvathan kertoo enemmän kuin sanat, niin aattelin tarjoilla teille viime viikkojen tapahtumat muutamassa kuvakollaasissa. You're welcome!

Fifty shades of snow

Suurena lumen ja talven fanina en olis koskaan uskonu, että lumentulo voi ärsyttää näin paljon. VARSINKIN kun sitä on tänä talvena saatu vaan kahesti. Täällä sitä suorastaan alkaa pelkäämään ja kauhulla aamusin oottelen viestiä, että koulut ja päiväkodit on tänään kiinni, koska lumi. Mun käsittääkseni viime talvi oli kyllä sen suhteen paljon pahempi kuin tänvuotinen, mut silti en jotenkin jaksa käsittää tätä paniikkitilaa.

Tää tänkertanen hysteria alko siis viime lauantaina, kun ystävänpäivän kunniaksi päätettiin lähteä Pihlan kanssa lemmenlomalle NYCiin ystävänpäiväksi. Molempien perheet oli ihan kauhuissaan, että mitä te nyt sinne meette, siellähän on KYLMÄÄ ja illaks on luvattu LUMISADETTA. No kyllähän me sitä lunta (tai ehkä ennemminkin räntää) saatiin niskaan iltapäivästä, mut ei se nyt todellakaan ollu niin paha, että ois pitäny samantien paeta sisätiloihin. (Eihän meitä nyt ole sokerista tehty!) Tästähän huristelee bussilla New Yorkiin vajaat 4,5 tuntia, mutta kotimatka meillä kesti reippaasti yli 5h, koska lumimyrskyn takia koko liikenne oli ihan sekasin. Vastaantulevilla kaistoilla autot seiso PAIKALLAAN, koska oli ilmeisesti liian jäistä ajaa eteenpäin? Autojahan oli kyl tien lisäksi myöskin pientareilla ja lumipenkoissa, täällä ilmeisesti talvi oikeasti yllättää autoilijat. Joka vuosi.

Pihla jäi mun viekkuun sit nukkumaan vielä lauantaina, kun oltiin loppupeleissä meillä vasta joskus 1 yöllä sen jälkeen kun oltiin metroiltu tänne kotia kohti ja ooteltu taksia metroasemalla vielä joku puolisen tuntia. 

Sunnuntaina nukuttiin rauhassa aamulla, ja koska lumihysteria oli vähän laantunut, päätettiin lähteä jatkamaan tätä lemmenteemaa leffateatterin pimeyksiin. 50 Shades of Grey oli tottakai ainoa oikea elokuva tähän tilanteeseen, ja käytiin sit kattomassa se kaikkien keski-iän ylittäneiden pariskuntien keskellä istuen. 

Sopivasti tän lumisen viikonlopun jälkeen maanantaina oli vapaapäivä, koska täällä juhlittiin President's Dayta. Taas yks syy lisää jäädä kotiin ja saada alennusmyynnit kauppoihin, muuta kerrottavaa mulla ei kyseisestä juhlapäivästä taida olla. Lumen takia koulut olis varmaan ollut muutenkin kiinni, ja ainakin meidän perhe kökötti talossa sisällä koko armaan päivän kestämättömien sääolojen vuoksi. Eilen koulut oli myöskin kiinni, koska jonkun kukkahattutädin mielestä noi täysin sulaksi suolatut tiet ja jalkakäytävät ei ollut vieläkään turvallisia kulkemiselle. Plus että ulkonahan toki oli kuolemapaleltumien riski, koska pakkasta tais olla noin kymmenisen astetta.

Tänään sit viimeinkin meidän alueen koulut oli auki, mutta ainakin päiväkoti aukes vasta pari tuntia normaalia myöhemmin. 

Sen sijaan, että oisin aamulla mennyt takasin sänkyyn nauttimaan rauhasta, siivosin hiki hatussa koko talon, laitoin kamppeet kasaan ja läksin salille. Älkää käsittäkö väärin, en tehnyt tätä kaikkea ihan puhtaasti omasta halustani! Meillä on perheen kanssa muutto edessä maaliskuun lopussa, joten tää meidän talo on nyt avoin uusien halukkaiden nähtäväksi. Mun tehtävä on sit kattoa, että talo näyttää parhaat puolensa ja että ite oon poissa silloin kun on näyttö. Laittaisin tähän väliin kuvia siitä, miten hienosti ollaan siivottu kotona hostäiskän kanssa, mut sattumoisin mulla ei oo tästä mitään todistusaineistoa!

Tänään illalla pitäis taas sataa lunta, joten nähtäväksi jää että millasia paniikkihäiriöitä se ihmisissä jälleen aiheuttaa. Ärsyttävintä tässä on se, että kun täällä nyt joka vuosi sitä lunta tulee, niin miks joka kerta kaiken pitää mennä ihan sekasin sen takia? Ymmärrän kyllä sen, ettei täällä kannata parin päivän lumentulon takia talveks laitattaa nastarenkaita autoihin yms., mutta kai siihen jotenkin vois suhtautua järjellä sen sijaan, että Facebookit ja Twitteritki tursuaa kaikenmaailman selviytymisohjeita näille keleille.

Ei mulla sit oikeestaan muuta, koin vaan suurta tarvetta avautua tästä lumiärtymyksestä! Nyt voin pari päivää chillailla ton allaolevan kuvan mukasesti koska lapset on iskällä perjantai-iltapäivään asti.

Pulkkailevat jenkit

Kun kahden kuukauden hiljasuuden jälkeen avaa bloggerin, ensimmäinen tunne on epätoivo. Syy tähän tunteeseen on tietty se, että mulla ei oo mitään muistikuvia siitä, mitä kaikkea oon touhuillut.

Itsenäisyyspäivästä tuntuu olevan ikuisuus, ja tässä välissä on tapahtunut vähän liian paljon kaikkea enemmän ja vähemmän kiinnostavaa. Koska tästä tulee joka tapauksessa informaationtäyteinen postaus, ajattelin listata tähän mahdollisimman lyhyesti asioita, joita näihin menneisiin kahteen kuukauteen on mahtunut.


-Vietin jenkkijoulua hostperheen kanssa. Meidän lapset lähti jouluaattona melkein viikoks iskälle, joten vietettiin meidän jouluaamu jo 23. päivä. Omituisinta täällä oli ehkä se, että joulu oli jotenkin meidän suomalaiseen jouluun tosi mitäänsanomaton. Plus, että kaikki lahjat ei ollu paketoituja??

 -MUN RAKAS PIKKUVELJENI OLI TÄÄLLÄ JOULUNA!!! Ja se viikko (tarkalleen kuusi päivää) meni ihan liian nopeesti. Kierrettiin D.C sekä käytiin kouluamassa NYC. Parhaan naapurintätin ansiosta saatiin yöpyä _ILMAISEKSI_ ihan Times Squaren nurkalla hotellihuoneessa, jonka normaali yöhinta on jotakin, mihin mulla ei olis koskaan varaa.

Sopivasti olin just tähän samaan aikaan kipeä, ja jouluaatto oli täynnä jännitystä, koska samaan aikaan kun Eero oli autuaan tietämättömänä lentokoneessa tulossa tänne, meikäläinen makas ensiavussa tippaletkuissa kiinni. Onneks mulla on täällä oma henkilökohtainen autokuski/pelastava enkeli Pihla, joka sitte riensi mun luokse sairaalaan, ja kaasutteli minut sieltä lentokentän kautta kotiin. Kaikkien (etenkin Eeron) onneksi olin kuitenkin sit ihan OK-vointinen sen seuraavan viikon, ja pääsin leikkimään matkaopasta.

-Vietin uuttavuotta Pihlan kanssa. Nyt täytyy näin vähän häpeillen myöntää, että oli kyllä ehkä tylsin vuodenvaihde ikinä. Eipä tullut mieleenkään, ettei tän koko maan pääkaupungissa oo minkäänlaista ilotulitusta! Pälyiltiin sit Valkosen talon edessä varttia vaille 12, ja meidän seurana ei siis kirjaimellisesti ollut muita kun herra Presidenttiä suojelevat vartijat ja poliisit, HURRAA. Tästä surkeasta epäonnistumisesta ei tietty voitu syyttää muita kuin itsejämme, koska meillä ei ollut mitään suunnitelmia, eikä tehty mitään selvittelyjä siitä, missä tapahtuis ja mitä.

- Hyvästelin mun Personal Trainerin, koska mun etukäteen maksamat treenit oli käytetty, ja olin liian köyhä au pair maksaakseni lisää tunteja. RIP terveelliset elämäntavat ja salilla käyminen nyt, kun en oo enää tilivelvollinen kenellekään. 

- Kävin luistelemassa ja kirosin kaikki amatöörit (eli kaikki muut kuin Pihla ja minä), koska ne häiritsi meidän pro-luistelumeininkejä.

- Melkein menin rematchiin, mutta nyt toistaseksi ainakin se ajatus on taka-alalla ja elämä jatkuu täällä normaalisti.

- Menetin mun hampparineitsyyden. No okei en ollu ihan 100% hampparineitsyt, mut silti eka burgeri, jonka oon täällä jenkeissä syönyt, joten tää oli mainitsemisen arvonen asia. Samalla reissulla käytiin kans Georgetown Cupcakesissa, ja ehkä hetken luulin, että olin kuollut ja menny kuppikakkutaivaaseen. 

 - Tein kalakeittoa, ja olin siitä erittäin onnellinen ja ylpeä.

 - Käytiin pihlan kanssa Baltimoressa viettämässä Pinjan synttäreitä. Sain jopa luvan ajaa sinne, ja kyseisen kaupungin pahamaineisuudesta huolimatta sekä me, että auto päästiin viikonlopun jälkeen ehjinä takasin kotiin. Kuten arvata saattaa, viikonloppu oli täynnä ala-arvoisen huonoa huumoria ja niin paljon syömistä, että kävin lähellä räjähtämistä.

- Kävin ekaa kertaa täällä kampaajalla, ja helpotuksekseni en joutunut pettymään!

- Sain viimeinkin aikaseksi tilata kuvia paperikuvina, ja kehystää niitä. Kuvat makso jotain vajaat 5 dollaria, mut minä fiksuna tyttönä maksoin sitten melkein 13 dollaria siitä, että sain ne heti seuraavana päivänä kotiovelle toimitettuna. Fiksumpi ihminen olis tietysti säästänyt rahaa ja suostunut odottamaan viikon, mutta ei kuulu mun vahvuuksiin sellanen järkevyys.

- Otsikkoon viitaten: olen ihmetellyt sitä hulluutta, mitä täällä lumentulo aiheuttaa. Viime viikollahan oli siis BLIZZARD OF 2015, eli vuoden hurrjin lumimyrsky. New Yorkissa oli ulkonaliikkumiskielto, ja täällä DC:n kupeessakin ihmiset ryömi koloihinsa pakoon lunta ja kylmyyttä. Todellisuushan oli se, että lunta ei tullut märkää räntää lukuunottamatta täällä yhtään, mutta ihmiset oli silti kotona peloissaan. Yhtenä aamuna uutisissa oli puolen tunnin pituinen juttu pulkkailun vaarallisuudesta, ja viimeistään siinä vaiheessa olin täysin vakuuttunut siitä, ettei näillä kyllä ihan kaikki muumit oo laaksossa. Noh, maassa maan tavalla, mutta sen mä vaan sanon, että ihmiset vois opetella ottamaan ilon irti siitä vähästä lumesta mitä täällä saadaan, eikä vaan kauhistella koko ajan sitä, miten on mahdollista selvitä kun ulkona on niin kauheen kylmää ja liukasta. Lapsetkaan ei päiväkodissa oo ollut moneen viikkoon pihalla, koska kelit ei kuulemma salli. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin voin päättää tän postauksen, koska kello on 00.57, ja mun aivotoiminta alkaa käydä pikkuhiljaa vähän heikoilla. Ehkä avaan tän bloggerin seuraavan kerran vähän aikasemmin kun kahen kuukauden päästä, niin ei tarvi sit pikakelata tätä elämää ja epätoivosesti selata koneelta kuvia muistaakseen, että mitä on oikein tapahtunut!