Jos haaveilet sellasesta au pair-duunista, jossa ei tarvi tehä paljon töitä, lapset on vanhoja ja vapaa-ajalla saat (ja jaksat) tehä ihan mitä lystäät, tää teksti saattaa olla masentavaa luettavaa, just sayin'.
Myöskin sanottakoon se, että ei kaikki päivät tunnu näin raskaille ku muun muassa tää tän päivänen, ja on tää duuni joskus ihan kivaa ja rentoaki.
Mun perheessä on siis 2-, 5-, ja 7-vuotiaat lapset, mikä tarkottaa sitä että täällä talossa sattuu ja tapahtuu kaikennäköstä, ja jotkut päivät on ihan suoraan just sieltä mihin aurinko ei paista. Kolme lasta ei sinänsä oo niin paljon mut sit kun ne on noinki nuoria, niin joskus mietin itekseni et miks kukaan tahtoo edes yhtä sellasta. (Kukkahattutädit huomio, en ois lähteny tänne asti jos en tykkäis lapsista, mut kyllähän kaikki sen tietää että sekä pienet että isot lapset osaa joskus olla aika sanonko mistä). Mun lapset on myös aika takertuvaista sorttia, ja koska oon niin ilahduttavaa ja aina aurinkoista seuraa, ni ne haluu useesti hengailla mun kanssa myös esim. viikonloppuaamusin. Raukat kun ei ymmärrä, että saan niistä ihan tarpeeks arkenakin.
Au pairina olossa ehkä isoin asia, mitä ei todellakaan ymmärrä kunnolla ennen ku oikeesti oot ite täällä, on se miten rankkaa (ja samalla tavalla kauheen hauskaa) on asua tän perheen kanssa. Vaikka kaikilla au paireilla on toki oma makuuhuone ja useilla myöski oma kylppäri, on se oma tila silti aika vähissä. Mun huone on kellarikerroksessa, mut tänne kuuluu silti tosi selvästi yläkerran äänet, ja lasten kiukuttelu kello seittemänreikäreikä lauantaiaamusin ei oo meikäläisen ideaalinen heräämistapa. Myöskin useimmat perheet on aika paljon viikonloppusin kotona, joten talossa saa harvemmin olla ihan rauhassa. (Ottaen siis huomioon, että au pairilla on edes viikonloput vapaita.)
Tähän väliin joku sit tulee sanomaan, että no mene sit ulos tekemään asioita ku kerta siellä asti oot. No hyvä pointti sinänsä, mut ainaki mulla henkinen mummous iskee pitkien ja väsyttävien viikkojen jälkeen sen verran pahasti päälle, että toisinaan (tai lähinnä useimmiten eheh) viikonloppusin haluis vaan olla yksin kotona, syödä pitsaa yökkäreissä ja kattoa netflixiä. Jollain tasolla on kuitenki tosi vaikeeta rentoutua kotona, kun tää on samalla sun työpaikka, ja sun ''työnantajat'' on koko ajan ite paikalla.
Mainitsinki jo tossa aikasemmin, että tää kyseinen päivä ja sen tapahtumat toimi inspiraationa bloggerin avaamiseen, niin tässä nyt sitten teille listattuna päivän kohokohdat:
-Huusin lapsille ensimmäisen kerran joskus puolen yheksän aikaan aamulla, koska ne ei suostunu pesemään hampaita tai pukeutumaan ( jo tässä vaiheessa tiesin, että tää päivä ei tuu olemaan yks parhaista )
-Juniori oli niin väsyny, että sen voimistelutunnista ei tullu yhtään mitään, vaan se sai jotain about 6 itkupotkuraivaria sen kolmen vartin aikana mitä me siellä oltiin
-Juniori oli lopulta niin yliväsyny, että se ei millään meinannu käydä päikkäreille, vaan lähinnä raivos huoneessaan (tässä kohtaa hostäiti oli kotona ja yritti laittaa sitä päikkäreille)
-Nukkumisen sijasta tää samainen yliväsyny lapsi päätti itse vaihtaa likasen vaippansa, jolloinka sen vaipan sisältö levitty sekä sänkyyn, että valkoselle kokolattiamatolle, kuten myös makuuhuoneen oveen, lapseen itseensä ja lopulta sit myös rappuihin ja niiden vieressä olevaan seinään. Pisteeks i:n päälle tää herra oli sit päättäny vaihtaa päälle puhtaat vaatteet ja suunnata alakertaan mun luokse. Arvatenkin, lopputuloksena oli lähinnä itkun partaalla oleva au pair, koska ihan rehellisesti en tienny mistä alottaisin sen sotkun siivoamisen. Kylvetin lapsen, pesin lakanat ja hinkkasin kokolattiamaton puhtaaksi ja desinfioin puolet rappusista. Au pair highlife indeed.
*Tässä välissä meni pari tuntia ihan kivasti, kunnes:
-Mun työaika oli periaatteessa loppu jo, mut olin keittiössä juoruamassa hostäidin kanssa ku yläkerrasta alko kuuluu hirveetä itkuhuutoa. MOMMY PRESLEY'S BLEEDIN REALLY BAD ON HER LEG OH MY GOOODDDDD!! Keskimmäinen lapsi oli astunu jonkun rikkinäisen lelun päälle ja sen seurauksena siltä oli vuotanu jalasta verta suoraan sille aikasemmin mainitulle valkoselle kokolattiamatolle. Jotta tää sotku ois vielä vaikeempi siivota, hän oli juossu ympäri yläkertaa niin, että lähinnä koko käytävä näytti siltä, että siellä ois tapahtunu jotain _paljon_ vakavampaa. Koska au pairhan on aina valmis mihin tahansa (eikä hostiskä ollu kotona), autoin sit paikkaamaan ja rauhotteleen lapsia, ja myöskin siivosin sitä yläkertaa sen verran, ettei siellä näyttäny ihan niin paljon rikospaikalle.
Jos ei tässä kohtaa vielä tuntunu siltä, että tää päivä on kirottu, hostäiti ruokaa itkeville lapsille laittaessaan rikko kokonaisen pullon viiniä keittiön tasolle. Siinä sit kun kattelin sitä lasinsirujen ja ympäriinsä leviävän viinin määrää, en tienny et pitäiskö itkeä vai nauraa.
Sellasta se au pairin arki on. Au pairina tarvii aina olla valmis lähestulkoon mihin tahansa, ja lähestulkoon milloin tahansa. Vaikka tän vuoden tai kahen vuoden aikana kerkee reissaamaan ja näkemään hienoja paikkoja, suurin osa tästä jenkkielämästä on just tätä, ihan vaan lapsiperheen arkea. Vaikka monet on tosi läheisiä hostperheidensä kanssa, ja au pairit on osa perhettä, on se silti ihan tosiasia, että tän kokemuksen jälkeen (ja jo ehkä ennen ku tää kokemus on edes kokonaan ohi), kaikki au pairina olleet osaa arvostaa omaa perhettä, maata, ja ennenkaikkea omaa rauhaa ja päätösvaltaa. Sitä, ettei tarvi kysyä, että onko ok että ajan autolla tänne tai tonne, tai että tarviiko ne sua töihin silloin tai tällöin. Ja sitä, että voit kököttää koko viikonlopun kotona pyjama päällä ilman, että lapset käy vähän väliä koputtelemassa oveen tai hostporukat kyselee, että ootko sä nyt kunnossa kun et oo heti menossa kaikkialle sun kavereiden kanssa.
Ennen ku te potentiaaliset tulevar au pairit menetätte ihan toivonne ja uskonne tähän hommaan, haluun kuitenki sanoa, että en ikinä vaihtais tätä kokemusta mihinkään, ja kaikki ne jutut mitä täällä pääsee näkemään ja kokemaan on kyllä tän kaiken arvosia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti