Tasaisen luminen arki

Talvi ei ota loppuakseen täällä rakastavaisten Virginiassa. Tai muuallakaan maassa oikeestaan. Koska puolet viikoista oon ollut jumissa kotona, ja loput sitte töissä, niin arjesta ei sinänsä oo hirveästi mitään jännää kerrottavaa. Mainitsemisen arvosta on toki se, että mun elämäntaival on päässyt jo sen verran pitkälle, että täytin 20, enkä enää voi laittaa mitään hölmöyksiä teini-ikäisyyden piikkiin. (Enpä vissiin..) Ainiin, ja mun au pair-ajan puolivuotispäiväkin tuli ja meni! Hurjaa. 

Koska kuvathan kertoo enemmän kuin sanat, niin aattelin tarjoilla teille viime viikkojen tapahtumat muutamassa kuvakollaasissa. You're welcome!

Fifty shades of snow

Suurena lumen ja talven fanina en olis koskaan uskonu, että lumentulo voi ärsyttää näin paljon. VARSINKIN kun sitä on tänä talvena saatu vaan kahesti. Täällä sitä suorastaan alkaa pelkäämään ja kauhulla aamusin oottelen viestiä, että koulut ja päiväkodit on tänään kiinni, koska lumi. Mun käsittääkseni viime talvi oli kyllä sen suhteen paljon pahempi kuin tänvuotinen, mut silti en jotenkin jaksa käsittää tätä paniikkitilaa.

Tää tänkertanen hysteria alko siis viime lauantaina, kun ystävänpäivän kunniaksi päätettiin lähteä Pihlan kanssa lemmenlomalle NYCiin ystävänpäiväksi. Molempien perheet oli ihan kauhuissaan, että mitä te nyt sinne meette, siellähän on KYLMÄÄ ja illaks on luvattu LUMISADETTA. No kyllähän me sitä lunta (tai ehkä ennemminkin räntää) saatiin niskaan iltapäivästä, mut ei se nyt todellakaan ollu niin paha, että ois pitäny samantien paeta sisätiloihin. (Eihän meitä nyt ole sokerista tehty!) Tästähän huristelee bussilla New Yorkiin vajaat 4,5 tuntia, mutta kotimatka meillä kesti reippaasti yli 5h, koska lumimyrskyn takia koko liikenne oli ihan sekasin. Vastaantulevilla kaistoilla autot seiso PAIKALLAAN, koska oli ilmeisesti liian jäistä ajaa eteenpäin? Autojahan oli kyl tien lisäksi myöskin pientareilla ja lumipenkoissa, täällä ilmeisesti talvi oikeasti yllättää autoilijat. Joka vuosi.

Pihla jäi mun viekkuun sit nukkumaan vielä lauantaina, kun oltiin loppupeleissä meillä vasta joskus 1 yöllä sen jälkeen kun oltiin metroiltu tänne kotia kohti ja ooteltu taksia metroasemalla vielä joku puolisen tuntia. 

Sunnuntaina nukuttiin rauhassa aamulla, ja koska lumihysteria oli vähän laantunut, päätettiin lähteä jatkamaan tätä lemmenteemaa leffateatterin pimeyksiin. 50 Shades of Grey oli tottakai ainoa oikea elokuva tähän tilanteeseen, ja käytiin sit kattomassa se kaikkien keski-iän ylittäneiden pariskuntien keskellä istuen. 

Sopivasti tän lumisen viikonlopun jälkeen maanantaina oli vapaapäivä, koska täällä juhlittiin President's Dayta. Taas yks syy lisää jäädä kotiin ja saada alennusmyynnit kauppoihin, muuta kerrottavaa mulla ei kyseisestä juhlapäivästä taida olla. Lumen takia koulut olis varmaan ollut muutenkin kiinni, ja ainakin meidän perhe kökötti talossa sisällä koko armaan päivän kestämättömien sääolojen vuoksi. Eilen koulut oli myöskin kiinni, koska jonkun kukkahattutädin mielestä noi täysin sulaksi suolatut tiet ja jalkakäytävät ei ollut vieläkään turvallisia kulkemiselle. Plus että ulkonahan toki oli kuolemapaleltumien riski, koska pakkasta tais olla noin kymmenisen astetta.

Tänään sit viimeinkin meidän alueen koulut oli auki, mutta ainakin päiväkoti aukes vasta pari tuntia normaalia myöhemmin. 

Sen sijaan, että oisin aamulla mennyt takasin sänkyyn nauttimaan rauhasta, siivosin hiki hatussa koko talon, laitoin kamppeet kasaan ja läksin salille. Älkää käsittäkö väärin, en tehnyt tätä kaikkea ihan puhtaasti omasta halustani! Meillä on perheen kanssa muutto edessä maaliskuun lopussa, joten tää meidän talo on nyt avoin uusien halukkaiden nähtäväksi. Mun tehtävä on sit kattoa, että talo näyttää parhaat puolensa ja että ite oon poissa silloin kun on näyttö. Laittaisin tähän väliin kuvia siitä, miten hienosti ollaan siivottu kotona hostäiskän kanssa, mut sattumoisin mulla ei oo tästä mitään todistusaineistoa!

Tänään illalla pitäis taas sataa lunta, joten nähtäväksi jää että millasia paniikkihäiriöitä se ihmisissä jälleen aiheuttaa. Ärsyttävintä tässä on se, että kun täällä nyt joka vuosi sitä lunta tulee, niin miks joka kerta kaiken pitää mennä ihan sekasin sen takia? Ymmärrän kyllä sen, ettei täällä kannata parin päivän lumentulon takia talveks laitattaa nastarenkaita autoihin yms., mutta kai siihen jotenkin vois suhtautua järjellä sen sijaan, että Facebookit ja Twitteritki tursuaa kaikenmaailman selviytymisohjeita näille keleille.

Ei mulla sit oikeestaan muuta, koin vaan suurta tarvetta avautua tästä lumiärtymyksestä! Nyt voin pari päivää chillailla ton allaolevan kuvan mukasesti koska lapset on iskällä perjantai-iltapäivään asti.

Pulkkailevat jenkit

Kun kahden kuukauden hiljasuuden jälkeen avaa bloggerin, ensimmäinen tunne on epätoivo. Syy tähän tunteeseen on tietty se, että mulla ei oo mitään muistikuvia siitä, mitä kaikkea oon touhuillut.

Itsenäisyyspäivästä tuntuu olevan ikuisuus, ja tässä välissä on tapahtunut vähän liian paljon kaikkea enemmän ja vähemmän kiinnostavaa. Koska tästä tulee joka tapauksessa informaationtäyteinen postaus, ajattelin listata tähän mahdollisimman lyhyesti asioita, joita näihin menneisiin kahteen kuukauteen on mahtunut.


-Vietin jenkkijoulua hostperheen kanssa. Meidän lapset lähti jouluaattona melkein viikoks iskälle, joten vietettiin meidän jouluaamu jo 23. päivä. Omituisinta täällä oli ehkä se, että joulu oli jotenkin meidän suomalaiseen jouluun tosi mitäänsanomaton. Plus, että kaikki lahjat ei ollu paketoituja??

 -MUN RAKAS PIKKUVELJENI OLI TÄÄLLÄ JOULUNA!!! Ja se viikko (tarkalleen kuusi päivää) meni ihan liian nopeesti. Kierrettiin D.C sekä käytiin kouluamassa NYC. Parhaan naapurintätin ansiosta saatiin yöpyä _ILMAISEKSI_ ihan Times Squaren nurkalla hotellihuoneessa, jonka normaali yöhinta on jotakin, mihin mulla ei olis koskaan varaa.

Sopivasti olin just tähän samaan aikaan kipeä, ja jouluaatto oli täynnä jännitystä, koska samaan aikaan kun Eero oli autuaan tietämättömänä lentokoneessa tulossa tänne, meikäläinen makas ensiavussa tippaletkuissa kiinni. Onneks mulla on täällä oma henkilökohtainen autokuski/pelastava enkeli Pihla, joka sitte riensi mun luokse sairaalaan, ja kaasutteli minut sieltä lentokentän kautta kotiin. Kaikkien (etenkin Eeron) onneksi olin kuitenkin sit ihan OK-vointinen sen seuraavan viikon, ja pääsin leikkimään matkaopasta.

-Vietin uuttavuotta Pihlan kanssa. Nyt täytyy näin vähän häpeillen myöntää, että oli kyllä ehkä tylsin vuodenvaihde ikinä. Eipä tullut mieleenkään, ettei tän koko maan pääkaupungissa oo minkäänlaista ilotulitusta! Pälyiltiin sit Valkosen talon edessä varttia vaille 12, ja meidän seurana ei siis kirjaimellisesti ollut muita kun herra Presidenttiä suojelevat vartijat ja poliisit, HURRAA. Tästä surkeasta epäonnistumisesta ei tietty voitu syyttää muita kuin itsejämme, koska meillä ei ollut mitään suunnitelmia, eikä tehty mitään selvittelyjä siitä, missä tapahtuis ja mitä.

- Hyvästelin mun Personal Trainerin, koska mun etukäteen maksamat treenit oli käytetty, ja olin liian köyhä au pair maksaakseni lisää tunteja. RIP terveelliset elämäntavat ja salilla käyminen nyt, kun en oo enää tilivelvollinen kenellekään. 

- Kävin luistelemassa ja kirosin kaikki amatöörit (eli kaikki muut kuin Pihla ja minä), koska ne häiritsi meidän pro-luistelumeininkejä.

- Melkein menin rematchiin, mutta nyt toistaseksi ainakin se ajatus on taka-alalla ja elämä jatkuu täällä normaalisti.

- Menetin mun hampparineitsyyden. No okei en ollu ihan 100% hampparineitsyt, mut silti eka burgeri, jonka oon täällä jenkeissä syönyt, joten tää oli mainitsemisen arvonen asia. Samalla reissulla käytiin kans Georgetown Cupcakesissa, ja ehkä hetken luulin, että olin kuollut ja menny kuppikakkutaivaaseen. 

 - Tein kalakeittoa, ja olin siitä erittäin onnellinen ja ylpeä.

 - Käytiin pihlan kanssa Baltimoressa viettämässä Pinjan synttäreitä. Sain jopa luvan ajaa sinne, ja kyseisen kaupungin pahamaineisuudesta huolimatta sekä me, että auto päästiin viikonlopun jälkeen ehjinä takasin kotiin. Kuten arvata saattaa, viikonloppu oli täynnä ala-arvoisen huonoa huumoria ja niin paljon syömistä, että kävin lähellä räjähtämistä.

- Kävin ekaa kertaa täällä kampaajalla, ja helpotuksekseni en joutunut pettymään!

- Sain viimeinkin aikaseksi tilata kuvia paperikuvina, ja kehystää niitä. Kuvat makso jotain vajaat 5 dollaria, mut minä fiksuna tyttönä maksoin sitten melkein 13 dollaria siitä, että sain ne heti seuraavana päivänä kotiovelle toimitettuna. Fiksumpi ihminen olis tietysti säästänyt rahaa ja suostunut odottamaan viikon, mutta ei kuulu mun vahvuuksiin sellanen järkevyys.

- Otsikkoon viitaten: olen ihmetellyt sitä hulluutta, mitä täällä lumentulo aiheuttaa. Viime viikollahan oli siis BLIZZARD OF 2015, eli vuoden hurrjin lumimyrsky. New Yorkissa oli ulkonaliikkumiskielto, ja täällä DC:n kupeessakin ihmiset ryömi koloihinsa pakoon lunta ja kylmyyttä. Todellisuushan oli se, että lunta ei tullut märkää räntää lukuunottamatta täällä yhtään, mutta ihmiset oli silti kotona peloissaan. Yhtenä aamuna uutisissa oli puolen tunnin pituinen juttu pulkkailun vaarallisuudesta, ja viimeistään siinä vaiheessa olin täysin vakuuttunut siitä, ettei näillä kyllä ihan kaikki muumit oo laaksossa. Noh, maassa maan tavalla, mutta sen mä vaan sanon, että ihmiset vois opetella ottamaan ilon irti siitä vähästä lumesta mitä täällä saadaan, eikä vaan kauhistella koko ajan sitä, miten on mahdollista selvitä kun ulkona on niin kauheen kylmää ja liukasta. Lapsetkaan ei päiväkodissa oo ollut moneen viikkoon pihalla, koska kelit ei kuulemma salli. 

Näihin kuviin ja tunnelmiin voin päättää tän postauksen, koska kello on 00.57, ja mun aivotoiminta alkaa käydä pikkuhiljaa vähän heikoilla. Ehkä avaan tän bloggerin seuraavan kerran vähän aikasemmin kun kahen kuukauden päästä, niin ei tarvi sit pikakelata tätä elämää ja epätoivosesti selata koneelta kuvia muistaakseen, että mitä on oikein tapahtunut!

Karjalalippisten ja tuulipukujen luvattu maa

Huomenna on Suomen itsenäisyyspäivä, joka mulle on aina vaan tarkottanu iskän Tuntematon sotilas-fanitusta, joulunajan ekaa kinkkua ja sit tietysti illan kohokohtana on ollu se jokavuotinen mekkojen arvostelu, kun Linnan juhliin osallistujat ei oo taaskaan osannu piilottaa niitä alleja tai laittaa päälle tarpeeks pitkää mekkoa. 

Tänä vuonna oon ihan superkaukana kotoa, ja jotenkin nyt jo tän vähäisen ajan jälkeen osaan ajatella itsenäisyyspäivää ihan erilailla.Tästä mun vuoden mittasesta reissusta on nyt kulunut vasta kolme ja puoli kuukautta, enkä lähteny kotoa ajatellen, että MORJESTA VAAN EI TUU IKÄVÄ, mutta silti oon yllättynyt siitä, miten mun isänmaallisuus on tullut ihan uudella tavalla esille täällä. 

Suomi on maa, jossa joutuu joskus terveyskeskuksessa jonottamaan tuntikaupalla korvatulehduksen kourissa ja koulussa saa toisinaan superpalloja muistuttavia perunoita ruuaksi. Maa, jossa mummot jonottaa aamusin kauppaan varttia ennen aukeamista ja keski-iän ylittäneet pariskunnat sauvakävelee iltasin maailman parhaissa tuulipuvuissaan. (Ne tuulipuvut on jo vähintäänki kymmenen vuotta vanhat, mut ne on vieläki ihan hyvät ja käyttökelposet, joten miks ihmeessä pitäis hankkia uudet?) 

Suomalaiset mielletään tökeröiksi ja epäsosiaalisiksi, ja kyllähän me sitä ollaan, jos vertaa vaikka siihen, miten täällä USA:ssa tuntemattomat ihmiset tulee tekohymyn kera kysymään, että '' Where are you from, your language sounds so unique?!''. Suomitytöthän tähän vastaa vaan että '' We're from Finland'', yrittäen saada keskustelun loppumaan mahollisimman nopeasti, vaikka vastapuoli haluaiskin seuraavaksi tietää, että missäs se semmonen Finland on, kuinkas vanhoja te ootte, mitäs te täällä teette, ja että onks täällä nyt sitte tosi erilaista kun Suomessa (unohtamatta tietenkään kysymyksiä kylmyydestä). Kun viimein tästä tilanteesta pääsee pois, mietitään että mikähän tota vaivas kun sitä noin kiinnosti, vaikka toinen vaan yritti olla ystävällinen. 

Toisaalta Suomi on myöskin maa, jossa suurimmalla osalla ihmisistä on asiat hyvin. Tuulipukukansa saa lenkkeillä iltapimeellä pelkäämättä, että joku hämärähemmo iskee kimppuun, eikä joka risteyksessä oo kodittomia pyytämässä rahaa tai ruokaa. ( Ainakaan rakkaassa kotikaupungissani Kouvolassa....) Lapset saa mennä omineen kouluun, eikä niitä kasvateta ajattelemaan, että tärkeintä on tehdä hirveesti rahaa, vaikka sen seurauksena ei olis aikaa nauttia elämästää yhtään.

Mieluummin jonotan vaikka kolme tuntia niitä antibiootteja varten, ku maksan satasen siitä, että pääsen valittamaan vaivoistani huonosti englantia puhuvalle minuuttiklinikkalääkärille. Ja voin olla kiitollinen myös niistä perunoista, jos vaihtoehtona on se, että olisin opetellut taaperosta asti syömään lähinnä juustomakaroonia ja kananugetteja. Täällä sitä alkaa arvostamaan sellasiaki asioita, mistä on koko elämänsä kotona valittanut. 

Tän avautumisen päätteeksi sanon vaan sen, että oon ylpä suomalainen. Ja sen sanon myös, että toivon sydämeni pohjasta että Yle Areena toimii huomenna ja näyttää mulle Linnan juhlat, jotta voin toteuttaa edes osan mun jokavuotisista traditioista. 

En malta odottaa, millasia otsikoita IS tarjoaa huomenna ku herään!

Hyvää itsenäisyyspäivää, Suomi!

 (Ja iskälle terkkuja, että ehkä sitte ens vuonna viimeistään katon sun kanssa sen Tuntemattoman sotilaan! )

Koska sul on rumimmat kuteet ja pisin naama, Hande, that's why.

Joulukuu. Täällä se nyt vihdoinki on, eikä mulla oo ees tonttulakkia. Jos olisin Suomessa, mulla olis ollu tonttulakki päässä jo lokakuun lopusta asti, mut täälläpä oli tänään +20 astetta lämmintä, eikä täällä ees myydä joulukalentereita, joten ymmärtänette varmaan miks mun joulumieli ei oo ihan vielä herännyt. Ensimmäinen jakso The Joulukalenteria suoraan Youtuben ihmeellisestä maailmasta ja Ikean pattereilla toimivat tekokynttilät on kyllä vieny minut ainakin vähän lähemmäs sitä joulutunnelman saavuttamista.

Koska oon viimeks käynyt täällä blogin puolella joskus puoltoista kuukautta sitten, en aio lärpättää kaikkea mitä oon tehnyt sillä aikaa. Varsinkin koska en oo tehnyt paljoakaan mainitsemisen arvosta, vaan lähinnä masennellu, tehny töitä ja käyny salilla. Löpisemisen sijaan jaan kasan kuvia, joka kuvaa sitä mitä mun elämässä on tässä välissä tapahtunut. Tässähän kerkes olla jo Halloweenit ja kiitospäivätkin välissä, voi jukra. Halloween oli ehkä jollain tasolla pettymys, mutta kiitospäivästä saatan kirjottaa erikseen, koska pääsin juhlimaan sitä tuplana.

Oispa Suomessaki näin nättiä aina syksysin..

SARALLE TERKKUJA

Punahilkka ja väsynyt Wonder Woman

Ei siis sovellu ripsien kihartamiseen?

Joku, joka ei oo syöny mitään koko päivänä ja saa iltapalaksi pitsaa, näyttää aika tarkalleen tältä.

GO CAPS

Ainut kuva, mikä mulla on siitä miltä meidän koti näytti kiitospäivänä..

A well-spent day brings happy sleep

Hellurei ja hellät tunteet! Aivan liian monta päivää on kulunu siitä kun oon viimeksi kirjottanut, mutta se lähinnä tarkottaa sitä, että arki on lähteny rullaamaan eikä oo tapahtunut niin paljon erikoisuuksia mistä kirjottaa!

Viikon verran oon ollut joka päivä enemmän ja vähemmän jumissa kotona, koska meidän lapsukaiset oli vuoronperään kuumeessa, ja sit kun ne ei ollut kipeenä niin mun piti tehdä kaikkia rästiin jääneitä hommia. Meidän lapset ei mee iskälle silloin, ku ne on kipeitä, ja nää sairauspäivät sattu just iskäpäiville, eli mun vapaapäiville, joten vietin vapaapäiväni leikkien prinsessaa ja kattomalla ihan liian monta jaksoa Dora the exploreria!

Viime sunnuntaina oli mun ainoa kokonaan vapaa päivä, enkä suinkaan käyttäny sitä nukkumiseen vaan heräsin kellon soittoon tasan klo 5.15. Kaikki, jotka minut tuntee, tietää ettei noin aikaset aamuherätykset oo mun lemppareita, mut oli mulla sit syykin herätä niin aikasin! Suunnattiin nimittäin kahen muun suomalaistytön kanssa aamubussilla Philadelphiaan kulttuurimatkailemaan. Bussi lähti varttia vaille kaheksan, ja matkattiin jotain suunilleen kolme tuntia juoruten ja ihan liian kovaa meteliä pitäen. Kun päästiin perille, käytiin ekana harhailemassa kaikki lähellä olevat tärkeimmät nähtävyydet. Sen jälkeen oli päivän kohokohdan aika: SYÖMINEN. Löydettiin itsemme jostain Chinatownin pikkukiinalaisesta, joka oli kyllä ruuan puolesta ihan nappivalinta! Sen jälkeen meillä oli vielä ihan liian monta tuntia aikaa bussin lähtöön, enkä todellakaan osaa sanoa että mihin ne kaikki tunnit kulu, mut sen voin sanoa, etten edes muista koska oisin viimeksi nauranu sillä tavalla vedet silmissä ku sunnuntaina. Mainitsemisen arvosta on myös se, että ostettiin Paylessistä kaikille samanlaiset (mut eriväriset kumminkin) hienot lenkkarit, jotka ei maksanu ku 30 dollaria pari. Pitihän se nyt ostaa ku halvalla sai!

SUOMI

Äärimmäisen hienot uudet kengät huonosti kuvattuna

Jotenki kaiken tän lasten sairastelun ja hullujen työpäivien johdosta oon ollu kans ihan järkyttävän väsynyt. Vaikka elämä täällä rullaa tosi kivasti nyt ja hostäiti on moneen otteeseen sanonu olevansa tosi tyytyväinen mun työhön, oon ollu vähän allapäin. Myöskin kaikkien poissa kotoa asuvien pahin painajainen, koti-ikävä, on alkanu kyläilemään mun luona. Ennen tätä viikkoa en oo oikein ajatellutkaan vielä sitä miten paljon sitä kotia kaipaa, mut nyt kun tää elämä alkaa olla arkista ja joskus vähän tylsääkin niin on aikaa miettiä millasta ois olla kotona just nyt. Onneks on monta asiaa, mitkä saa myös ihmisen hyvälle tuulelle! Sain viimeinkin sovittua hostäidin kanssa tarkat päivät siitä, milloin mun rakas pikkuveli voi tulla tänne, joten näillä näkymin saan sen jouluksi tänne mun viereen nukkumaan! Ja koska ruoka on elämäni rakkaus, olin ERITTÄIN onnellinen, kun äitin lähettämä avustuspaketti toimitettiin mulle suoraan kotiovelle! (Äitille terkkuja, et sitä suklaata voi kohta lähettää jo lisää....)

Tänään oli pitkästä aikaa sellanen päivä, että sain aamulla nukkua pitkään ja köllötellä sängyssä vielä pidempään. Varmaan sen ansiosta mulla oli koko päivän hirveen hyvä olo, varsinkin kun oli viimeinki taas aikaa myös jutella ihmisille siellä Suomen kamaralla! Hostäiti oli tilannut mullekin kiinalaisesta ruokaa vaikken edes pyytänyt, joten olin ehkä vielä vähän tyytyväisempi kun olin söynyt mahan täyteen ylihyvää kanaa ja riisiä. Tälle yölle on siis luvassa happy sleep! Huomenna luvassa lastensynttäreitä ja sen sellasta riehuntaa, joten täytyy kai mennä nukkumaan että selviää siitä hulluudesta.

Väsynyt mutta onnellinen au pair kiittää ja kuittaa. ÖITÄ.

Vielä on kesää jäljellä

Tää sunnuntai-ilta on nyt ihan oiva aika alkaa taas kelailemaan menneen viikon tapahtumia. Varmaan jokainen voi kuvitella, mut pakkohan se on sanoa ääneen, että aika täällä menee ihan älyttömän nopeesti. Mun viides viikko reissussa on jo pulkassa, ja tuntuu ihan ku oisin tullu tänne vasta eilen!

Tää viikko varsinkin on menny jotenkin ihan hujauksessa. Viime viikonlopun olin siis käytännössä töissä, kun meidän lapsukaiset oli kotona eikä iskällä. Siinähän ei sinänsä ollut mitään ihmeellistä, viikonloppu oli täynnä teekutsuja ja sun muuta semmosta hirveen rankkaa ohjelmaa.....

Lauantaina olin vähän sosiaalistumassa, kun huristelin metrolla tapaamaan suomalaista Roosaa, jonka kanssa menin sellasiin niin kutsuttuihin saunapippaloihin. ( Kyllä, SAUNA!!!!) Oon ollu täällä tähän mennessä ihan liian laiska lähtemään ja tapaamaan ihmisiä, joten teki kyllä nyt hyvää lähteä vähän ulos tuulettumaan. Varsinki koska Roosa on ihan huippuseuraa, niin olin kyllä ihan tosi tyytyväinen että läksin, vaikkakin mun aikataulutus oli vähän heikko, ja mulla oli tosi vähän aikaa olla koko juhlissa. Ite saunomiseen käytin loppujen lopuks vaan ehkä noin 15 minuuttia, mikä on kyllä ihan häpeällisen vähän. Oli se silti menemisen arvosta! Punasin poskin ja hiukset märkänä metroilin sitte iltamyöhällä kotiin nukkumaan, koska olin sit sunnuntainaki puolet päivästä töissä.

Tavallisia arkipäiviä oli sit eessä kolme, ja torstaina tytöt suuntas taas päiväkodista iskälle yöks, joten silloin alko jälleen mulla viikonloppu! Mullahan on arkipäivisin päivällä vaikka kuinka monta tuntia vapaata kun lapset on päiväkodissa, mut en kyllä nyt yhtään osaa sanoa että mitä oon niinä aikoina tehny, en varmaan mitään kovin mainitsemisen arvosta.. ( Kannatti lähteä tänne Atlantin toiselle puolelle, kun en näköjään tee mitään sen ihmeellisempää ku kotonakaan.) Salilla sentään kävin kahestikin personal trainerin rääkättävänä, ja ilolla sanoisin että oli kivaa, mut enhän haluu valehdella, joten voin myöntää että tuskallistahan se sellanen ittensä koville pistäminen on!

Eilen (lauantaina) olikin sit vähän enemmän kuvailemisen arvonen päivä! Edellisen kerran kun näin Suomiystävääni Pinjaa, oltiin Baltimoressa ja nyt Pinja tuli sitte tänne mun luokse punkkaamaan. Suunnattiin suoraan DC:hen turisteilemaan, ja luojan kiitos ilmat suosi tällä kertaa! Olin vähän huono matkaopas, koska tää oli mullekin eka kerta DC:ssä, mutta kaiken sen haahuilun tuloksena saatiin kuin saatiikin otettua kuvat Valkosesta Talosta ja monesta muustakin tärkeestä nähtävyydestä. Mullahan ei oo tästä kotoa kun puolen tunnin metromatka DC:hen, joten sinänsä hävettää ettei oo tullut käytyä ennen eilistä kertaakaan, mutta varmaan tän vuoden aikana tulee tehtyä useempikin visiitti sinne.
Käytiin sit vielä illalla yhden suomalaisvahvistuksen ( Arlalle terkkuja! ) kanssa syömässä ja suunnattiin tänne mun kellariin yöksi. Tänään sit lenkkeiltiin ja kierreltiin näitä mun lähialueita päivällä ja sit lähetin Pinjan metrolla takasin kotia kohti.

Käsitin niin, että tuolla tapahtu lauantaina jotain vähän erikoisempaa, joten tupla-aitojen takia ei päästy ottamaan kuvia tän lähempää. 

Henkisesti on ollu vähän rankkaa tässä tän viikon aikana, ja jotenkin on iskeny osaltaan semmonen sopeutumisshokki ja tuntuu ettei kaikki vielä suju ihan supermallikaasti. Tää oli nyt mun kolmas viikko omineen täällä perheessä, joten kaiken ei voi olettaakaan sujuvan ihan mutkattomasti, mutta tää mun luontainen itsekriittisyys pistää minut aika-ajoin vähän koville. Yritän kuitenki ajatella niin, että tää kyllä tästä helpottaa kunhan pääsen ihan kunnolla kiinni tähän hommaan ja alan tuntemaan oloni vielä vähän enemmän kotosaksi täällä. Loppuviikkoa (ja viikonloppua) kohden se stressiolo alko taas helpottaa ja pystyin ottamaan ilon irti elämästä ja nauttimaan hellekelistä. Lauantaina kun istuskeltiin siellä auringonpaisteessa niin tajusin taas kuinka onnekas oon, ja kuinka on ihan parasta olla täällä just nyt. Näihin kuviin ja tunnelmiin voin lopettaa taas tän avautumisen. SAIJONAARASTA ja pitäkää hauskaa missä ikinä oottekin.